Vihkipuhe Timon ja Hannan morsiusmessussa 6.6.2009 Rauman Pyhän Ristin kirkossa

Kuva Pekka Harne

"Samana päivänä oli kaksi opetuslasta menossa Emmaus-nimiseen kylään, jonne on Jerusalemista noin kahden tunnin kävelymatka. He keskustelivat kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Heidän siinä puhellessaan ja pohdiskellessaan Jeesus itse liittyi heidän seuraansa ja kulki heidän kanssaan. He eivät kuitenkaan tunteneet häntä, sillä heidän silmänsä olivat kuin sokaistut. Jeesus kysyi heiltä: ´Mistä te oikein keskustelette, matkamiehet?´ He pysähtyivät murheellisina, ja toinen heistä, Kleopas nimeltään, vastasi: ´Taidat olla Jerusalemissa ainoa muukalainen, joka ei tiedä, mitä siellä on näinä päivinä tapahtunut.´ ´Mitä te tarkoitatte?´ Jeesus kysyi. He vastasivat: ´Sitä, mitä tapahtui Jeesus Nasaretilaiselle. Se mies oli tosi profeetta, voimallinen sanoissa ja teoissa, sekä Jumalan että kaiken kansan edessä. Meidän ylipappimme ja hallitusmiehemme luovuttivat hänet tuomittavaksi kuolemaan ja ristiinnaulitsivat hänet. Me kuitenkin olimme eläneet siinä toivossa, että hän olisi se, joka lunastaa Israelin. Eikä siinä kaikki. Tänään on jo kolmas päivä siitä kun se tapahtui, ja nyt ovat muutamat naiset meidän joukostamme saattaneet meidät kerta kaikkiaan hämmennyksiin. He kävivät varhain aamulla haudalla mutta eivät löytäneet hänen ruumistaan. Sieltä tultuaan he lisäksi kertoivat nähneensä näyn: enkeleitä, jotka sanoivat, että Jeesus elää. Muutamat meistä menivät silloin haudalle ja totesivat, että asia oli niin kuin naiset olivat sanoneet. Jeesusta he eivät nähneet.´ Silloin Jeesus sanoi heille: ´Voi teitä ymmärtämättömiä! Noinko hitaita te olette uskomaan kaikkea sitä, mitä profeetat ovat puhuneet? Juuri niinhän Messiaan piti kärsiä ja sitten mennä kirkkauteensa.´ Ja hän selitti heille Mooseksesta ja kaikista profeetoista alkaen, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu. He olivat jo saapumassa kylään, jonne olivat menossa. Jeesus oli jatkavinaan matkaansa, mutta he estivät häntä lähtemästä ja sanoivat: ´Jää meidän luoksemme. Päivä on jo kääntymässä iltaan.´ Niin hän meni sisään ja jäi heidän luokseen. Kun hän sitten aterioi heidän kanssaan, hän otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja antoi sen heille. Silloin heidän silmänsä aukenivat ja he tunsivat hänet. Mutta samassa hän jo oli poissa heidän näkyvistään. He sanoivat toisilleen: ´Eikö sydämemme hehkunut innosta, kun hän kulkiessamme puhui meille ja opetti meitä ymmärtämään kirjoitukset?´" (Luuk. 24:13—32)

Rakkaat Timo ja Hanna! Kun valitsitte vihkikirkoksenne tämän Pyhän Ristin kirkon, mahdoitteko tulla ajatelleeksi, millaiseen jatkumoon te liitytte täällä tänään? Fransiskaanimunkit rakensivat tämän luostarikirkoksi 1400-luvun lopulla. Pukeutumisensa tähden harmaiksi veljiksi kutsutut munkit eivät eläneet suljettua luostarielämää, vaan auttoivat köyhiä ja sairaita, mutta myös kertoivat kristinuskosta. He pitivät myös Rauman ensimmäistä koulua kirkon sakaristossa. He toimivat siis vanhan luostarisäännön mukaan: rukoile ja tee työtä! Munkkien aikana tämä kirkko sai Jeesuksen äidin, neitsyt Marian elämästä kertovat kattomaalaukset. Turun opiskelija- ja koululaislähetyksen aktiivisina vastuunkantajina te kaksi jatkatte entisten munkkien työtä oman aikamme työtavoin, rukoillen ja tehden työtä.

Timo ja Hanna, teidän ensimmäinen yhteinen kotinne odottaa teitä Turun ylioppilaskylässä Emmauksenkadulla. Miten sanoitkaan siitä, Timo: "Se on oma koti eikä vain väliaikainen boksi." Teistäkin tulee siis Emmauksentien kulkijoita, kuten äsken kuulemamme tekstin kahdesta opetuslapsesta. Kolmen vuoden ajan he olivat saaneet seurata Mestariaan Palestiinan teillä ja poluilla. Nyt he olivat palaamassa kotikyläänsä ymmärtämättöminä ja kaiken toivonsa menettäneinä. Mestari oli ristiinnaulittu ja haudattu eivätkä he jaksaneet uskoa huhuihin tyhjästä haudasta. Tuntematon vaeltaja liittyi heidän seuraansa ja hänelle he saivat kertoa kaikesta tapahtuneesta. Vasta yhteisellä aterialla he tunnistivat leivän murtaneen miehen ylösnousseeksi Mestarikseen.

Timo ja Hanna, teidän etuoikeutenne Emmauksenkadun-kodissanne on sanoa päivittäin Mestarille, kuten tekstimme vaeltajat: "Jää meidän luoksemme." "Murra leipää kanssamme. Puhu meille ja opeta meitä ymmärtämään kirjoitukset."

Vanha intialainen tarina kertoo, että mies halusi palauttaa luojalle vaimonsa, koska ei osannut elää tämän kanssa. "Hän puhuu lakkaamatta, vaatii minua kiinnittämään huomiota itseensä joka hetki ja järjestää kaikista pikkuasioista suuren metelin." Luoja hyväksyi vaimon palautuksen. Viikon päästä mies tuli uudelleen ja kertoi elämän olevan tyhjää. "Ajattelen häntä kaiken aikaa. Tahtoisin saada hänet takaisin." Luoja suostui taas pyyntöön. Jo kolmen päivän kuluttua mies tuli jälleen ja yritti taas palauttaa vaimonsa, josta oli kuulemma kuitenkin enemmän huolta kuin iloa. Hän oli lopulta aivan epätoivoinen. "Minä en osaa elää hänen kanssaan enkä ilman häntä." Mitä kertomuksen hindulainen luoja sanoi miehelle? "Painu tiehesi ja nopeasti! Olen saanut sinusta tarpeekseni. Elä niin kuin osaat."

Kristinuskon ja Raamatun Jumala ei lähetä epäonnistunutta tiehensä. Siksi Kristuskaan ei jättänyt Emmauksentien kulkijoita heidän oman onnensa nojaan. Hän halusi tulla ja kohdata heidät ja antaa heille uuden toivon. Samalla tavalla hän kohtaa teidät, Timo ja Hanna, niin tänään elämänne tähänastisista suurimpana juhlapäivänä kuin jokaisena arkisena päivänä tämän jälkeen, ilossa ja surussa. Hän sanoo miehelle ja naiselle toisin kuin tarinan hindujumala, Timo Junkkaalaa lainaten: "Kärsikää toinen toistanne. Kunnioittakaa toisianne. Antakaa anteeksi niin kuin minä annan teille anteeksi. Anteeksiantamus tekee mahdottomasta mahdollisen, myös teidän kodissanne Emmauksenkadulla. Sitä kutsutaan rakkaudeksi."