Saarna ekumeenisena lähetyspyhänä 11.10.2009 Orimattilan kirkossa

19. sunnuntai helluntaista, ”Rakkauden kaksoiskäsky”,
Joh. 13: 31—35

Evankeliumitekstimme vie meidät tänään ensimmäisen kiirastorstain iltaan Jeesuksen ja opetuslasten yhteisesti syömän aterian jälkeiseen tilanteeseen. Jeesus on pessyt jo opetuslastensa jalat ja ilmaissut kavaltajansa. Oli jo yö, kun Juudas oli jättänyt muut ja lähtenyt ulos toteuttamaan omaa suunnitelmaansa. Jeesuksen oli aika siirtyä pitkään jäähyväispuheeseensa. Se alkoi pienellä sanalla nyt. Oli tullut jonkin uuden aika, käännekohta Jumalan maailmansuunnitelmassa. Sen ensimmäiseksi tuntomerkiksi Jeesus paljasti rakkauden: oman rakkautensa opetuslapsiinsa ja opetuslasten rakkauden toinen toiseensa. Sunnuntain aihe Rakkauden kaksoiskäsky ei ole kuitenkaan identtinen tämän kanssa. Sehän kuuluu pelkistetysti: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi.” Kumpaakin kaksoiskäskyä yhdistää tietoisuus siitä, että rakkaus on sekä lahja että tehtävä, sekä Jumalalta saatua että eteenpäin välitettävää.

Jeesuksen mukaan rakkauden kaksoiskäsky on käskyistä suurin ja tärkein. (Matt. 22:38) Juutalaisen perimätiedon mukaan rabbi Akivalta kysyttiin, kuinka hän tiivistäisi koko Jumalan lain nopeasti, yhdellä jalalla seisten. Hän vastasi: ”Älä tee lähimmäisellesi mitään sellaista, mitä et toivo itsellesi tehtävän.” Tämä on lähes sama opetus kuin mikä Jeesuksella oli kyseessä ns. kultaisen säännön ohjeessaan, osana vuorisaarnaa: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat.” (Matt. 7:12)

Lähimmäisenrakkauden motiivit ovat valitettavan usein vääristyneitä, kaikkea muuta kuin epäitsekkäitä ja pyyteettömiä. Etiopiassa kerrotaan tästä seuraavaa tarinaa. Joessa asuva sammakko ja linnut ystävystyivät keskenään. Joen kuivuttua sammakko tuskaili: ”Nyt kuolen, en voi elää kuin vedessä.” Linnut lohduttivat: ”Muutaman kilometrin päässä on toinen joki, lennätämme sinut sinne!” Linnut tarttuivat nokillaan pitkän riu’un molemmista päistä, sammakko vahvoilla leuoillaan keskeltä. Maan päällä ihmiset seurasivat ihmeissään lentonäytöstä ja kummastelivat: ”Kuka ja mikä tuolla oikein lentää?” Sammakko kesti aikansa, mutta lopulta ylpeys sai vallan ja se raakkui: ”Ine nen” eli ”Minä se olen!” (Surullisen lopun voi jokainen jo arvata...) Itsekkäistä syistä osoitettu lähimmäisenrakkaus ei kanna pitkälle. Sen onttous paljastuu pian niin lähimmäistä rakastaneelle kuin rakkauden kohteellekin.

”Kuka keksi rakkauden?” hoetaan samannimisessä iskelmässä. Ei kukaan, sillä rakkaus ei ole keksittävissä eikä patentoitavissa. Todellinen rakkaus nousee Jumalan olemuksesta. Kun Raamatussa puhutaan Jumalan rakkaudesta ensimmäisen kerran, Jumalasta sanotaan: ”Hän huolehtii leskien ja orpojen oikeuksista, hän rakastaa muukalaista ja ruokkii ja vaatettaa hänet.” (5. Moos. 10:18) Heti seuraavassa jakeessa Mooses tekee tästä ainoan oikean johtopäätöksen: ”Samoin tulee myös teidän rakastaa muukalaista; olettehan itsekin olleet muukalaisina Egyptissä.” (5. Moos. 10:19) Muukalaisen rakastaminen näkyi hyvin kouriintuntuvina toimenpiteinä. ”Jos viljasatoa korjatessanne unohdatte pellolle lyhteen, älkää palatko sitä hakemaan, vaan antakaa sen jäädä sinne muukalaista, orpoa ja leskeä varten. Kun näin teette, Herra, teidän Jumalanne, siunaa teitä kaikissa toimissanne.” Samaa käytäntöä piti noudattaa jäljelle jääneiden oliivien ja sadon jälkikorjuun suhteen. (5. Moos. 24:19—22) Viidennen Mooseksen kirjan viesti on selkeä: koska Jumala rakastaa, mekin rakastamme. Jos Jumala ei rakastaisi luomaansa ihmistä – jopa muukalaista – kuinka me voisimme rakastaa edes lähintä ihmistä.

Israelilaisten koko 40 vuoden autiomaavaelluksen aikana kansa eli mannakuurilla. Alussa, kun kansa muisteli vielä Egyptin lihapatojen ja leipien runsautta, koettiin ensimmäinen puhutteleva mannaihme. Saadun mannan keräämisessä ja jakamisessa toteutui tasaus (Lähetysseuralla on vuosittain kaksi tasauskampanjaa). Mannaa piti nimittäin kerätä kunkin telttakunnan jokaiselle asukkaalla riippumatta siitä, pääsivätkö kaikki keräämään sitä itse. Lopputulos oli lähimmäisenrakkauden ja kristillisen tasajaon malliesimerkki: enemmän keränneellä ei ollut liikaa eikä vähemmän keränneellä liian vähän. Jokainen oli saanut kerätyksi sen verran kuin tarvitsi. (2. Moos. 16:16—18) Jumala osasi kattaa pöydän autiomaahan taivaan viljalla ja enkelten leivällä, niin kuin mannaa kutsuttiin myöhemmin. (Ps. 78:24—25)

Kun vietämme tänään ekumeenista lähetyspyhää, on evankeliumitekstiä syytä katsoa myös lähetystyön näkökulmasta. Miten ensimmäisten kristittyjen olisi käynyt, jos Jeesus ei olisi antanut heille lähetyskäskyään? Mitä arvelet? Olisiko heille riittänyt toinen toisensa rakastaminen Jeesuksen antaman uuden käskyn mukaisesti? Olisivatko he jääneet poteroihinsa Jerusalemiin ja käpristyneet itseensä ja vastasyntyneeseen uskoonsa? Olisiko evankeliumista tullut silloin vain heidän yksityisoikeutensa, kuten juutalaisilla Jumalasta? Kristillinen kirkko olisi silloin kuollut ensimmäisen sukupolven jälkeen.

Väitän, että Jeesuksen opetuslapset olisivat ymmärtäneet lähteä liikkeelle joka tapauksessa ilman lähetyskäskyäkin. He olisivat tällöin ymmärtäneet rakkauden kaksoiskäskyn liikkeellepanevan voiman. ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” olisi silloin riittänyt viemään evankeliumia koko Juudeaan, Samariaan ja maan ääriin saakka (Ap. t. 1:8). Lähimmäisen rakastaminen olisi silloin merkinnyt myös hyvän sanoman viemistä hänen ulottuvilleen. ”Kristuksen rakkaus pakottaa meitä”, sanoi Paavali. ”Me näet päättelemme näin: Kun yksi on kuollut kaikkien puolesta, niin kaikki ovat kuolleet — — Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä — — ” (2. Kor. 5:14, 20)

Tämän saarnatuolin yläpuolella näette pelikaanin, Jumalan rakkauden vertauskuvan. Vanhassa kristillisessä vertauskuvassa pelikaani ruokkii poikasensa omalla sydänverellään. Niin Kristuskin ruokkii seurakuntansa taas tänään sanalla ja ehtoollisen sakramentilla. Niiden varassa meidän rakkautemme riippuu kokonaan. ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10)