Kuolema heinäkuussa

Pekka Pietarin palsta Nastola Nyt -lehdessä

Liitämme kesään yleensä pelkästään kauniita ominaisuuksia: aurinko, lämpö, loma, matkailu, ystävät, luonto… Julmat asiat ajoitamme mielellämme muualle. ”Huhtikuu on kuukausista julmin”, väitti T. S. Elliot runossaan Autiomaa. Marraskuu on ihan kirjaimellisesti kuoleman kuukausi. Nimityksen alkuosa marras merkitsee itsenäisenä sanana kuollutta tai kuolemaisillaan olevaa. Luonto kuolee marraskuussa.

Nykysuomen etymologisen sanakirjan mukaan sanat kuolla ja kuolema ovat niin ikivanhoja, että ne voivat juontua vaikkapa kantauralista asti. Kuoleman ehdottomuuden tajuaa jokainen, joka on aloittanut Raamattunsa luvun ihan alusta eli 1. Mooseksen kirjasta. Ensimmäiseen sukuluetteloon törmää jo sen viidennessä luvussa. Siinä esiintyy ilmaisu ”ja kuoli sitten” peräti seitsemän kertaa. Monen raamatunluku on tyssännyt siihen.

Miksi ajattelen ja kirjoitan näin synkistä asioista keskellä kesää? Kesäkuun alkupuolella jouduin kahdesti suorittamaan hautaan siunaamisen. Ensin siunasin Ruotsissa (Hölön seurakunnan Mörkön kirkossa!) 72-vuotiaan vainajan, jota en ollut tavannut koskaan hänen eläessään. Satuin siinä yhteydessä nukkumaan kaksi yötä huoneessa, jossa Anders oli syntynyt aikoinaan. Onneksi taikausko ei ole vaivannut minua koskaan… Anders eli muuten kymmenen viimeistä vuottaan pyörätuoliin sidottuna.

Kymmenen päivää myöhemmin siunasin 64-vuotiaan työtoverini Matsin Helsingin Vuosaaren kirkossa. Seitsemän vuoden kamppailussa syöpä sai miehestä lopulta voiton. Siunauspuhetta valmistellessani muistin kauniin sanonnan: toivo on lintu, joka laulaa talvella. Vaikeat hoitojaksot olivat Matsin talvea, jolloin hän jaksoi kuunnella kuitenkin toivon linnun laulua.

Pelkästään Nastolan seurakunnan siunauskappelissa siunattiin kesäkuussa yhdeksän vainajaa viimeiselle maiselle matkalleen. Kuoleman ja surun kokeminen tuntuu monesti raskaammalta juuri kesällä. Tämä konkretisoituu hautajaissaattueen kulkiessa avoimelle haudalle. Ympärillä linnut visertävät ja oravat loikkivat puun oksalta toiselle - kaikki kertoo elämän ja kasvun ihmeestä. Vihreän luonnon keskellä erottuvat saattueen mustat värit, kuoleman kieli. Mutta jostain kantautuu korviin sekin lintu, joka laulaa talvella, toivon lintu. Kuolemalle ei anneta koskaan viimeistä sanaa.­